Asuintilojen ilmanvaihto oli pääsääntöisesti painovoimainen ilmanvaihto aina 80-luvun lopulle saakka.
Asumiseen liittyvät erilaiset ongelmat ovat puhuttaneet ihmisiä kautta historia. Näitä ongelmia on sitten yritetty poistaa mitä erilaisimmilla keinoilla. Ongelmien ja terveyshaittojen taustalla on tavanomaisesti pitkään jatkuneet monipuoliset tapahtumat talon rakenteissa ja käyttäjien tavassa asua.
Rakennukset olivat korkeita rintamamiestalotyyppisiä rakennuksia. Rakennusten korkeus antoi edellytyksen painovoimaiselle ilmanvaihdolle yhdessä tulisijojen kanssa. Tulisijojen päivittäinen käyttäminen oli tehokas ilmanvaihtokone. Palaessaan kilo puuta vaatii seitsemän kuutiota happea, joten ilmanvaihto oli tehokasta. Samalla lämmittäminen piti hormit kuivina, mikä oli myös välttämättömyys ilmanvaihdon toiminnalle. Kosteisiin hormeihin muodostui helposti ilmalukkoja, jotka estivät ilmanvaihdon toteutumisen.
Heikko lämmöneristys ja 60-luku
Rakennukset olivat lämmöneristyksiltään heikkoja. Tavanomaisin erityspaksuus aina 80-luvulle saakka ulkoseinissä oli 100 mm purua tai mineraalivillaa. Korvausilma tuli hallitsemattomasti rakenteiden epätiiveyskohtien kautta. Ohuella lämmöneristyksellä oli myös hyvä puolensa. Asuintilojen lämpö piti ulkoseinän eristyksetkin lämpöisinä ja kuivina. Rakenteisiin ei muodostunut kosteudesta kastepisteitä.
60-luvulla asuin rakentamisessa alettiin suosia matalia yksikerroksisia rakennuksia. Rakennusten mataluuden vuoksi painovoimaisella ilmanvaihdolla ei ollut enää toimintaedellytyksiä. Hormissa olevan venttiilin ja piipun pään ero oli liian vähäinen, eikä riittävää paine-eroa muodostunut. Rakentamismääräykset kyllä edellyttivät, että korkeuseron tuli olla vähintään 4,5 metriä, mutta ei sitä kukaan valvonut ja näin rakennettiin.
Asuintilojen ilmanvaihto heikkeni ja asuintiloissa oleva kosteus alkoi painua rakenteisiin. Alkoi pikkuhiljaa rakenteisiin muodostua vaurioita.
Rakennusten lämmitysmuodot kehittyivät ja katsottiin, ettei tulisijoja enää tarvita. Tulisijoista luovuttiin ja ilmanvaihto heikkeni edelleen ja ongelmat lisääntyivät.
Rakentaminen 70- luvulla
1975 rakentamisessa alettiin vaatia rakennuksilta parempaa tiiveyttä. Tuli ensimmäiset tiiveysvaatimukset asuinrakennuksille.
Tässä yhteydessä ministeriössä havahduttiin ja vaadittiin, että liikuntarajoitteiset on huomioitava paremmin. Alettiin rakentamaan siten, että sisälattian olivat samassa tasossa ulkopuolisen maan kanssa. Huomattiin, ettei talossa ole sokkelia. No, onhan talossa oltava näkyvä sokkeli jo ulkonäönkin takia ja näin syntyi valesokkeli, joka tiedetään nykyisin olevan riskirakenne.
Ongelmia alkoi muodostua ja tätä pyrittiin korjaamalla kehittämällä ilmanvaihtoon koneellinen poistoilmanvaihto. Asuintiloissa sisäilma paranikin toistaiseksi. Koneellinen ilmanvaihto muutti asuntojen painesuhteita ja alipaine asuintiloissa lisääntyi. Korvausilman tarve lisääntyi ja sitä tuli enenevässä määrin rakenteiden epätiiveyden kautta. Samalla epätiiveyskohtien rakenteet alkoivat jäähtyä ja kylmät alueet rakenteissa siirtyivät sisäänpäin. Koska asuintilojen ilmanvaihto oli edelleen heikko, sisäilmassa oleva kosteus siirtyi osapaine-eron vaikutuksesta kohti kylmää rakennetta ja muodostui kastepiste. Rakenteet alkoivat vaurioitua kiihtyvällä vauhdilla. Alkoi esiintyä hajuhaittoja ja terveyshaittoja.
Ongelmaan havahduttiin ja alettiin asentamaan korvausilmaventtiilejä. Nyt alkoi esiintyä myös teknisiä ongelmia. Poistoilmaa ei osattu säätää oikein ja alipaineisuus oli vieläkin liian suuri. Eikä näytetä vieläkään oikein osata. Ongelmana on myös, että ammattilaiset käyvät ne nykyisin säätämässä ja asia jää siihen. Tiloissa asuvat eivät osaa käyttää laitteita ja niiden tehoa oikein. Välillä laiteet virheellisesti sammutetaan. Koetaan, että on vedontunnetta. Tämä myös johtaa siihen, että asukkaat säätävät itse venttiilejä ja sitten on sekaisin koko ilmanvaihto.
Tässä vaiheessa taloissa ei ole enää toimivaa ilmanvaihtoa. Sisätilojen alipaineisuus on kasvanut ja rakenteisiin on muodostunut mikrobivaurioita.
Rakentamismääräyksissä säädettiin, että alipaineisuus tuli olla alle 10 Pa. Nyt suositus on, että alipaineisuus tulee olla 1 – 5 Pa. Todellisuudessa jos alipaineisuus on 1 Pa, ei ilmanvaihto toimi. 3 – 5 Pa on hyvä tavoite.
Nyt rakennuksille on tiiveysvaatimuksia tiukennettu siten että tiiveysluku tulee olla alle kaksi, kun se 1975 oli kuusi.
Ilmanvaihtojärjestelmät muuttuvat
Ilmanvaihtojärjestelmät on muuttunut koneellisiksi tulo / poistoilmanvaihdoiksi. Nykyiset järjestelmät ovat toinen toistaan hienompia. Ammattilaiset ne nykyisinkin käyvät asentamassa, mutta kukaan ei neuvo asukasta kuinka niitä käytetään. Yleisin ohje tuntuukin olevan, että älä koske niihin.
Samanaikaisesti kun on vaadittu tiiviimpiä rakenteita, on myös vaatimus rakenteiden lämmöneristävyydestä lisääntynyt. Tämä on johtanut siihen, että rakenteiden lämmöneristysten paksuus on lisääntynyt moninkertaiseksi. Tämä paksu lämmöneristys vaatii erittäin tiiviin rakennuksen vaipan. On muodostunut uusi riski. Jos rakenteessa on ilmavuotoja, ei diffuusio riitä työntämään rakenteisiin siirtyvää kosteutta rakenteen ulkopuolelle. Kosteus jää rakenteisiin ja on vain ajankysymys kun siitä tulee uusi ongelma.
Vastaavasti ongelmia voi aiheutua myös lattiarakenteisiin. Esimerkiksi maanvaraisessa lattiarakenteessa lämmöneristys vaadittiin aikaisemmin vain ulkoseinien vierialueella. Myöhemmin koko lattian alueella, mutta vain 50 mm eristyspaksuus.
Lämmitysmuotojen kehittyessä alettiin haluamaan lattialämmityksiä myös näihin vanhoihin rakennuksiin. Tehtiin peruskorjauksia, joissa lattiaan asennettiin joko vesikiertoinen, tai sähkötoiminen lattialämmitys. Lämpimästä lattiarakenteesta lämpö siirtyi kosteaan alustäyttöön, jonka vesihöyryn osapaine suureni. Kosteus alkoi siirtyä kohti asuintilaa. Kosteus aiheutti pintarakenteessa kemiallista hajoamista ja tästä aiheutuu terveys ja hajuhaittoja.
Ylläolevasta käy hyvin ilmi, että rakentaminen ja asuminen alkaa olla jo niin teknistä, ettei asiaan vihkiytymätön kansalainen enää osaa hoitaa ja käyttää nykyjärjestelmiä.
